Ei ne aamut aina niin hirveitä olekaan.

Oon miettinyt, miten meidän kaikkien elämä on yhtä sattumaa koko juttu. Jo pelkästään se, että me jokainen ollaan tähän maailmaan synnytty, niin on melkonen sattuma. Juuri sillä kerralla, kun on ollut valmiina lähtemään, niin olisi voinut päätyä lakanoille tai minne vain, mutta pääsikin sitten maaliin asti ja 9kk päästä on ollut tän maailman asukki. En usko edelleenkään Jumalaan enkä mihinkään "everything happens for a reason" -kohtalopaskaan, joten pidän kaikkea sattumana. Aika helvetinmoisena sattumana.. Kaikki läheisimmät ystävätkin on olemassa sattumalta ja niihin on tutustunut sattumalta. Se paras kaverikin olisi voinut hyvin mennä toiseen kouluun tai päättää tutustua johonkin ihan muuhun, mutta ei. Ihmissuhteissa tää kaikki sattuma jotenkin vaan korostuu, kun alkaa oikein miettimään. Niihinkin vaikuttaa kaikki mitä ympärilläsi olevat ihmiset sanovat ja puhuvat susta, mitä itse olet sanonut ja tehnyt ja kaikki. Mutta vaikka joku olisi pari vinoa sanaa sanonutkin sinusta jollekin, sillä onkin voinut olla yllättävänkin positiivisia vaikutuksia tulevaisuudessa. Ne pari sattumalta valittua sanaa, niitä kai voisi lähes kiittää. Ilman niitä mun elämä ei ehkä olisi sitä, mitä se nyt on, enkä olisi näin onnellinen?

"Cherishing, those feelings pleasuring
Cover me, unwanted clemency
Scream till there's silence
Scream while there's life left, vanishing
Scream from the pleasure, unmask your desire, perishing"

Avenged Sevenfold - Scream

Lonkat on vähän kipiät ja huomenna varmasti mustelmilla, mutta I don't really mind.. Kipu on kivaa ja tuska luo tunnelmaa, right? Kivusta ja tuskasta puheenollen, huomenna 10.00 tämä tyttö on pirteänä kirkossa nauttimassa siskonsa konfirmaatiosta.. Tuskin maltan odottaa. Ehkä se ei ole niin hirveää jos kuuntelisin musiikkia koko toimituksen ajan? Soittolistassa tietenkin Slayerin God hates us all ja kaikki muut vastaavat kirkkomusiikit. Jotain tommosta pirteää on kuunneltava, jos aion pysyä hereillä.